Kwaheri Tanzania!

Kiitos Tansania! Koimme kolmen viikon aikana uskomattoman paljon! Telttailimme savannilla, näimme auringonnousun vuoristossa, veneilimme ja snorklasimme merellä ja tallailimme katuja kaupunkimiljöössä. Reissusta jäivät päällimmäisinä mieleen Tansanian upea luonto savanneineen, vuorineen, kirkkaine merineen ja valkoisine rantoineen, ihmisten yleinen rentous, mutta myös epäluulo vierasmaalaisia kohtaan, kutiavat moskiiton puremat, epäsiisteys ja jätteet, polttava aurinko ja paahtava kuumuus. Kuumuutta ei muuten kannata kovin päivitellä suomen kielellä, ainakaan kovaan ääneen kuten me teimme, sillä sana kuuma tarkoittaa swahiliksi meidän v-sanaa. Tämän lisäksi osaamme toivotella  tervehdykset ja kiitokset swahiliksi. Erityisesti kaupungin ulkopuolella paikalliset huutelivat meille ohimennessään jamboa. Jambo tarkoittaa miten menee / mitä kuuluu ja siihen voi vastata esimerkiksi poa eli chillisti tai salama eli hyvin tai rauhallisesti.

Yleisesti ottaen koimme Tansanian matkailuystävälliseksi maaksi. Koimme maan myös turvalliseksi muutamasta etukäteisvaroittelusta huolimatta. Suomalaisella maalaisjärjellä pärjää pitkälle - varovainen kannattaa olla, kuten missä vain, mutta vainoharhaiseksi ei kannata ruveta. Tansaniaan ei välttämättä kannata myöskään lähteä elämysmatkailemaan, jos on hyvin hygieniatietoinen. Eteemme tuli paljon tilanteita, joissa hygieniataso ei ollut lähelläkään sitä mihin olemme Suomessa tottuneet. Itselleni ehkä parhaiten jäi mieleen eräs pienen bussiaseman vessa matkatessamme Arushasta Dariin. Tuolla pienessä kopissa mietin pari kertaa tyhjennänkö rakkoni vai en, vaikka olenkin jos jonkinlaista vessareikää elämäni varrella nähnyt. Onneksemme emme saaneet Tansanian etapilla mitään terveyshaittoja, vaikka etukäteen odotimme kyllä ainakin yhdet ripulit kokevamme. 

Toinen asia, josta en itse henkilökohtaisesti Tansaniassa välittänyt, oli tinkimiskulttuuri. Jostain syystä en voi sietää tinkimistä. Jenni sai siis hoitaa tämän puolen tehdessämme ostoksia. Nyrkkisääntönä voi pitää, että ilmoitetusta hinnasta voi tinkiä puolet pois. Valkoiselle saattaa hinnan alashinaaminen olla hieman vaikeampaa kuin tummaihoiselle. Syystä että valkoihoisia pidetään järjestään varakkaina.

Tansania on hyvin köyhä sekä kehitysmaa, ja tämä tulee eteen väistämättä. Tästä huolimatta maa on monin muin tavoin hyvin rikas ja kokemuksen arvoinen maa. Kerta Tansaniassa oli ensimmäisemme, mutta ei viimeinen. Nähdään taas, kwaheri Tanzania!

Maasai-elämää Mkuru Training Campilla

Pääsimme tutustumaan Maasai-heimon elämään viikonlopuksi Pohjois-Tansaniassa sijaitsevalle leirille, joka edistää ja ylläpitää Maasai-heimojen perinteitä ja kulttuuria. Mkuru Training Camp (MTC) on italialaisen Instituutti Oikoksen ja paikallisten Maasai- ja Meru-yhteisöjen yhteisesti hallinnoima kehitysohjelma. Ohjelman pyrkimyksenä on kehittää ja ylläpitää Maasai- ja Meru-yhteisöjen sosio-ekonomista kehitystä. Kehittämisohjelma keskittyy luonnonvarojen hyödyntämiseen kestävän kehityksen keinoin, yhteisöjen jäsenten koulutukseen, tiedon vaihtoon sekä yhteisöjen taloudellisten varojen keräämiseen mm. ekoturismin sekä korumyynnin avulla. Leiri sijaitsee Mkurussa, Uwiron kylässä, savannilla Meru-vuoren kupeessa. Lisää infoa MTC:stä löytyy täältä.

Gary ja Kerttu Mkurussa

Maasait ovat yksi Tansanian noin 120 heimosta. Maasait ovat paimentolaiskansaa ja he asuvat pääosin Tansanian ja Kenian alueella. Maasaiden toimeentulo riippuu pääosin karjasta. Maasait omistavatkin runsaasti lehmiä ja vuohia ja perinteisesti he muuttavat muutaman kuukauden välein paikasta toiseen laidunmaiden perässä. Maasait elävät pääosin suurten luonnonpuistojen läheisyydessä, mutta nykyisin heitä näkee myös kaupungeissa. Monet ovat joutuneet tai halunneet lähteä etsimään toisenlaisia keinoja elättää kylissä asuvia perheenjäseniään. Heitä näkee esimerkiksi kauppaamassa koruja ja erilaisia luontaistuotteita ja perinteisiä rohtoja. Liikkuvasta elämäntyylistään johtuen suurin osa Maasaista ei käy minkäänlaista koulua. Tästä syystä monikaan ei puhu englantia eivätkä usein swahiliakaan. Uudessa paikassa Maasait rakentavat kylänsä uudestaan. 

Kaiken modernin kehityksen keskellä Maasait pitävät lujasti kiinni perinteistään. Maasaiden kulttuuriin kuuluu moniavioisuus, tai oikeastaan monivaimoisuus, sillä oikeus on vain miehillä. Tapaa perustellaan sillä, että useampia vaimoja tarvitaan karjasta huolehtimiseen ja kotitaloustöiden tekemiseen. Mitä enemmän miehellä on siis karjaa, sitä enemmän hän tarvitsee vaimoja. Mitä enemmän vaimoja ja karjaa, sitä korkeampi status miehellä Maasai-yhteisössä on. Perinteeseen kuuluu, että vaimosta maksetaan myötäjäisten myötä karjaa: kuulemamme mukaan yksi Maasai-vaimo maksaa kymmenen karjaeläintä, kun taas valkoisesta vaimosta joutuu pulittamaan tuplamäärän. 

Maasait pukeutuvat edelleen perinteisesti: sekä miehet että naiset käärivät värikkäitä kankaita mekkomaiseksi asuksi. Kenkinä on useimmiten mustat autonrenkaista tehdyt sandaalit. Usein heillä on myös hyvin taidokkaita koruja ja joskus puinen kävelykeppi, jolla paimennetaan eläimiä.

Filip

Ok, se opetusosuudesta ja nyt takaisin itse matkaan. Lähdimme matkaan Darista, josta lensimme Kilimanjaroon. Kilimanjarosta jatkoimme bussikyydillä yöksi Arushaan. Lennot ostimme paikalliselta halpalentoyhtiöltä FastJetiltä ja liput kustansivat noin 100 euroa henkilöltä. Liput olisi voinut saada hyvinkin paljon halvemmalla, jos olisimme älynneet hankkia ne hyvissä ajoin. Matkalla lentokentälle koimme pientä jännitysnipistystä mahanpohjassa, sillä vaikka lähdimme matkaan hyvissä ajoin, juutuimme ruuhkaan ja näytti hyvin vahvasti siltä, ettemme ehtisi lennolle. Matkailujumalat olivat kuitenkin taas puolellamme, sillä FastJetiltä tuli ruuhkassa istuessa tekstiviesti, että lento on myöhässä kolme ja puoli tuntia. Enpä ole ikinä aikaisemmin ollut niin onnellinen myöhästyneestä lennosta! Syytä myöhästymiselle ei ilmoitettu, mutta sillä hetkellä se ei kiinnostanutkaan. Myöhemmin luimme paikallisesta sanomalehdestä, että FastJetin koneilla on ollut moottoriongelmia, jonka vuoksi koneet ovat myöhästelleet. Ihan hyvä ettemme tienneet noista vioista tuolloin.

Vietimme yön Arushan kaupungissa ja aamulla matkasimme autolla Arushasta eteenpäin. Tansaniassa on hyvin yleistä käyttää virallisten taksien lisäksi autokuskien palveluksia. Nämä kuskit hankkivat ansiota ajeluttamalla asiakkaita paikasta toiseen. Koska kerran auton omistavat. Saimme suosituksen MTC:n vetäjältä, Camillalta, eräästä kuskista, ja tämä Benny heitti meidät aamupäivällä treffipaikallemme Oldonyo Sambuun, jossa tapasimme leirinvetäjän Camillan sekä tämän oikean käden, Filipin, joka on Maasai. Oldonyo Sambussa on joka lauantai suuret Maasai-markkinat, joihin kävimme tutustumassa. Kokemus oli ainutlaatuinen. Torilla oli myynnissä perinteistä Maasaiden käyttämää kamaa: karjaa, koruja, kenkiä, vaatekankaita ja miekkoja. Lisäksi torilla oli Maasai-ravintoloita: eli maissipuuroämpäreitä sekä grillipisteitä, joista sai grillattua vuohenlihaa. Lihaa ei maustettu millään tavoin ja se pilkottiin pieniksi suuhunmahtuviksi palasiksi. Liha syötiin luonnollisesti sormin. Itse en uskaltanut herkkuja maistaa, mutta Jenni testasi lihan ja totesi sen herkulliseksi. 

Jenni meinasi muuten saada kepistä eräältä kipakalta Maasai-rouvalta, kun rupesi kuvailemaan ympäristöä ja ihmisiä innokkaasti lupaa kysymättä. Maasait eivät oikein välitä kuvaamisesta, elleivät itse nettoa siitä. He uskovat, että kuvaaja ansaitsee kuvilla eivätkä he itse pääse tuotoista osalliseksi. Kuvausluvan saantia siis auttaa perinteinen riihikuiva. Oldonyo Sambussa käy paljon turisteja pällistelemässä Maasaiden elämää ja kaupankäyntiä ja paikalliset odottavat turistien tukevan heitä taloudellisesti valokuvausmaksun lisäksi toriostoksilla. Maasaiden torin vieressä oli Merujen tori, josta löytyi myös vihanneksia ja hedelmiä. Perinteisesti Maasaiden ravintoa ovat karjanliha, maito sekä veri. Veren käyttö on kuitenkin vähitellen jäämässä pois ja ravintoympyrä on laajentunut. Torilta matkasimme vielä jokusen aikaa Mkuruun, jossa tarkoituksenamme oli majoittua kaksi yötä. Meidän lisäksi leirillä yöpyi Camilla sekä kaksi italialaista miekkosta.

Majoitusmuoto oli teltta. Kaikille blogin lukijoille tiedoksi, että kirjoittaja on yöpynyt elämänsä aikana kaksi kertaa teltassa: lapsena kotimme takapihalla ja nuorena Provinssirokissa. Hieman siis epäilytti etukäteen. Telttamme oli kuitenkin teltaksi upea ja sisällä odotti ihan oikeat sängytkin. Jännän äärellä oltiin kuitenkin, kun aurinko laski. Leirillä ei ollut sähköä kuin muutamassa päärakennuksessa aurinkopaneelien tuottamana. Voin kertoa, että kun savannille laskeutuu pimeys, voidaan puhua pimeydestä. Happy camperit olivat myös unohtaneet ottaa mukaan perusvarustuksen eli otsalamput. Yöllä ei tehnyt mieli lähteä muutaman kymmenen metrin vessamatkalle, pelotti ihan oikeasti. Huomasimme myös unohtaneemme pari muutakin oleellista tavaraa kuten Jennin vaelluskengät ja aurinkorasvan. Tyhmät kaupunkilaiset! - ottakaamme opiksemme. Yö kului hieman levottomasti nukkuen ja aamulla pirahti kello viideltä, sillä olimme reippaina toivoneet pientä patikkaretkeä Meru-vuorelle auringonnousua katsomaan. Filip lähti oppaaksemme. 

Telttamme ulkopuolelta

Telttamme sisäpuolelta

Mkuru-jengi

Meru on aktiivinen tulivuori Kilimanjarosta länteen. Se on 4565 metriä korkea. Kiipesimme vuorta noin 700 metriä ylöspäin ja täytyy sanoa, että maisemat olivat upeita! Verbaaliset kykyni eivät kykene niitä kuvailemaan, eivätkä kuvatkaan anna maisemille oikeutta. Samoilimme pikkuisia polkuja viitisen tuntia Filipin kertoessa mielenkiintoisia tarinoita omasta kulttuuristaan ja elämästään Maasai-miehenä. Filip osaa muuten nykyään suomea! Moi moi, mitä kuuluu?

Mount Meru

Iltapäivällä kävimme tutustumassa leirimme lähistöllä sijaitseviin kahteen Maasaiden bomaan eli majaryhmittymään. Majat ovat hyvin pieniä, pyöreänmuotoisia ja rakennettu lehmänlannasta. Ja ei, majat eivät haise. Sisätila on jaettu kahteen osaan: oviaukosta aukenee oleskelu- ja keittiötila ja taaempana seinän takana on nukkumatila. Keittiö tarkoittaa nuotiota lattialla. Ikkuna-aukkoja majoissa ei ole. Lattia on maata. Hyvin pelkistettyjä asuinpaikkoja siis, mutta nopeita rakentaa, mikä sopii hyvin liikkuvaiselle ihmiselle. Majojen rakentaminen kuuluu naisten hommiin. Tällä vierailulla maksoimme boman päämiehelle pienen maksun, jota vastaan saimme kuvata ihmisiä ja majoja. Boma koostuu yleensä yhden perheen majoista, päämiehenä on mies ja majoissa asuvat vaimot ja lapset. Mies nukkuu vuorotellen eri majoissa. Juttelimme Maasai-naisten kanssa Filipin tulkatessa heidän arkiaskareistaan ja elämästään yleisesti. Arki kului askareita tehdessä. He kertoivat olevansa onnellisia. Tarvitaanko muuta? Lapset olivat ujon uteliaita meidät nähdessään. Kulttuurimuuri kuitenkin kaatui, kun Jenni näytti heille heistä ottamiaan kuvia, joita he ihastelivat kikatellen. Lopuksi kävimme vielä toisessa bomassa, jossa asui Filipin sisaruksia. Molemmissa bomissa meidät otettiin vastaan avosylin, ensimmäisessä jopa hieman ylpeinä, sillä olimme ensimmäiset valkoiset ihmiset, jotka olivat astuneet sisään majaan.

Boma

Keittiö

Makuuhuone

Leiriytyminen Mkurussa ja tutustuminen Maasaiden elämään luonnonmukaisessa ympäristössä ilman turistihömpötyksiä oli upea kokemus. Oli hienoa nähdä miten yhtä ihminen voi olla luonnon kanssa, arvostimme tätä suuresti, sillä huomasimme itse olevamme hyvin nöyränä ja pelokkaana luonnon keskellä. Hienoa nähdä myös miten onnellisia ihmiset voivat olla askeettisesti ja alkeellisesti eläen. Tällaisena mukavuudenhaluisena länsimaalaisena kaupunkilaismaterialistina tuollaiseen elämään tottuminen olisi luultavasti mahdotonta. Ainakin meille kahdelle. Vai olisiko, mitä mieltä olette?

Sansibar: Stone Town ja Michamvi Kae

Suuntasimme Sansibarille viikoksi. Sansibar koostuu Intian Valtameren saarista, jotka sijaitsevat noin 25-50 kilometrin päässä rannikosta. Saaret ovat poliittisesti melko itsenäisiä ja kuuluvat Tansanian tasavaltaan. Saarista tunnetuimmat ovat Pemba ja Unguja, ja kun puhutaan Sansibarista, tarkoitetaan usein Ungujaa, joka on Pembaa suurempi saari. Tuonne Ungujaan suuntasimme myös me.

Matka taittui Darista Sansibarin pääkaupunkina pidettyyn Zanzibar Towniin mukavasti laivalla. Laivamatka kesti parisen tuntia ja edestakainen matka turistiluokassa maksoi noin 60 euroa per henkilö. Sansibarille saapuessa maahantulomuodollisuudet olivat kuin vieraaseen valtioon saavuttaessa: maahantulokortit täytettiin sekä passit ja laukut tarkistettiin. Ebola-paniikin takia mitattiin myös kuume.

Zanzibar Cityn vanha kaupunginosa, Stone Town, on Unescon maailmanperintökohde. Stone Town on hyvin pittoreski ja sokkeloinen kaupunginosa. Turisteja kuljeskelee kaduilla suhteellisen paljon ja turistikamakauppojen pitäjät huutelevat asiakkaita sisään, toiset maltillisemmin, toiset hieman kiivaammin. Stone Townissa tuntee kirjaimellisesti historian havinan ja vaikka turismi on hyvin näkyvissä, ei se ole mielestämme pilannut Stone Townin autenttista fiilistä. Stone Townissa oleskellessa tuntui kuin siirtyisi ajassa taaksepäin. Saaren historia näkyy selvästi arkkitehtuurissa ja saaren väestössä. Katuja oli kiva kuljeskella eteenpäin päämäärättömästi, ja oikeastaan tämä päämäärätön kuljeskelu oli ainut vaihtoehto, sillä Stone Town on todella sokkeloinen. Pari kertaa yritimme suunnistaa tiettyyn paikkaan, mutta tehtävä osoittautui liian haastavaksi sokkeloisilla ja nimettömillä kaduilla. Jopa Jennin kovin kehuttu sisäinen GPS meni täysin sekaisin. Päämääriä emme omin avuin löytäneet, tai jos löysimme, niin täysin vahingossa.

Sansibarilla on hyvin vaiherikas historia, johon kuuluu niin sulttaaneja, orjia ja merirosvoja kuin maustekauppaa. Sansibarilla yhdistyvät brittiläinen, portugalilainen, persialainen, afrikkalainen ja arabikulttuurien historia ja perinteet. Nämä ovat vieläkin hyvin esillä Stone Townissa arkkitehtuurin, kulttuurin ja ruuan muodossa. Nykyisin suurin osa Sansibarin asukkaista on afrikkalaisperäisiä mutta siellä asuu myös huomattava arabiväestö.

Sansibarilla on muuten käyty maailman lyhin sota, Sansibarin sota, joka kesti vain 38 minuuttia. Sota käytiin vuonna 1896 silloisen sulttaanin ja brittien välillä. Britit voittivat. Kiista johtui sulttaanin vastustuksesta lopettaa orjakauppa Sansibarilla. Saaret olivat siirtyneet jo vuonna 1698 Omanin sulttaanin valtaan, jolloin arabit tulivat saarelle. 1800-luvulla Sansibarista tuli Itä-Afrikan tärkein kauppakaupunki, jonka tärkeimmät kauppatavarat olivat mausteet ja orjat. Tuo maailman lyhin sota lopetti orjakaupan. Näihin historiallisiin tapahtumiin kävimme tutustumassa Stone Townissa sijaitseviin Ihmeiden taloon (The House of Wonders) sekä orjatoriin (Slave Market). The House of Wonders rakennettiin brittiläisen laivaston toimesta 1800-luvulla silloiselle sulttaanille ystävänlahjana. Talossa oli mm. sähköt ja hissi, joka oli tuohon aikaan saarilla ennenkuulumatonta. Sulttaanien ylenpalttiseen elämään kävimme tutustumassa myös Maruhubin ja Mtonin palatsien raunioissa. Näistä ensimmäisessä majaili sulttaani Barghash haaremeineen. Haaremiin kuului virallisen vaimon lisäksi 99 jalkavaimoa. Tarinan mukaan jalkavaimot kylpivät päivittäin ulkoaltailla, joille sulttaanilla oli hyvä näköala. Näistä 99:stä kaunottaresta sulttaani sitten valitsi päivittäin aina 9 hupeihinsa.

Aikanaan Sansibarin varallisuus tuli siis orja- ja maustekaupasta, mutta nykyisin iso osa tuloista tulee matkailusta. Saarilla on kuitenkin edelleen useita mausteviljelmiä, joilla kasvatetaan mm. muskottipähkinää, kanelia, kahvia, kaakaota, pippuria ja neilikkaa. Kävimme tutustumassa erääseen maustetilaan ja Ah! mitä tuoksuja ja makuja! Isona kahvinystävänä olen myös ikionnellinen, kun pääsin vihdoin halaamaan kahvipuuta. 

Sansibarilla oli mahdollisuus myös käydä silittelemässä jättikilpikonnia Ungujan edustalla sijaitsevalla pienellä Prison Island- saarella. Konnat olivat kyllä isoja! Vain kuulemma Galapagos-saarilta löytyy suurempia.

Koluttuamme Stone Townia muutaman päivän matkasimme saaren itä-puolelle Michamvi Kaeen. Suunnitelmana oli viettää muutama päivä rentoa biitsielämää. Michamvi Kae oli huippuvalinta! Paikka ei ole vielä kehittynyt turistipaikaksi vaan autioita hiekkarantoja oli silmänkantamattomiin. Vedet olivat kirkkaita, hiekka valkoista ja ilma lämmintä - paratiisi! Alueella sijaitsi muutama isompi hotellikompleksi, mutta niiden vieraat pysyttelivät hotelleissaan, kyseessä oli mitä luultavammin all-inclusive -hotellit. Rannalla saimme olla lähes kahdestaan, vain muutamia muita turisteja näkyi silloin tällöin ja rantapoikia tietty. Rantapoikia näkyi Stone Townissa enemmän, mutta jonkin verran myös Michamvi Kaessa. Rantapojat kauppaavat lähinnä turistikierroksia, mutta kertoman mukaan heiltä voi ostaa lähes kaikkea. Pojat olivat järjestään mukavia, eivätkä tuputtaneet palveluksiaan, jos niistä ei ollut kiinnostunut.

Yövyimme Michamvi Kaessa Sagando Hostellissa, joka oli aivan omalaatuisensa paikka! Kuin pieni hobittikylä, kuten eräs TripAdvisorin arvioija mainitsi. Hostelli koostui kuudesta bungalowista, sekä vastaanottorakennuksesta. Paikkaa piti rennot rastatyypit ja meno ja olo hostellilla oli letkeää. Ainoana miinuksena majapaikasta voisi mainita sen, ettei bungalowissa ollut lämmintä vettä, mutta toisaalta eipä sitä noilla 40 asteen lämmöillä kovin kaivannutkaan. 

Sansibar oli kyllä käymisen arvoinen paikka! Erityisesti nautimme Michamvi Kaen rennosta biitsielämästä vailla kiireitä, huolia tai stressiä. Toisaalta, välillä aika tuntui jopa pikkasen liian pitkältä. Emme kyllä kehtaa sanoa, että tylsältä... Hakuna Matata! - tämä lausuma kiteyttää hyvin Sansibarin ja sitä kuulikin hoettavan kiitettävän usein.