Maasai-elämää Mkuru Training Campilla

Pääsimme tutustumaan Maasai-heimon elämään viikonlopuksi Pohjois-Tansaniassa sijaitsevalle leirille, joka edistää ja ylläpitää Maasai-heimojen perinteitä ja kulttuuria. Mkuru Training Camp (MTC) on italialaisen Instituutti Oikoksen ja paikallisten Maasai- ja Meru-yhteisöjen yhteisesti hallinnoima kehitysohjelma. Ohjelman pyrkimyksenä on kehittää ja ylläpitää Maasai- ja Meru-yhteisöjen sosio-ekonomista kehitystä. Kehittämisohjelma keskittyy luonnonvarojen hyödyntämiseen kestävän kehityksen keinoin, yhteisöjen jäsenten koulutukseen, tiedon vaihtoon sekä yhteisöjen taloudellisten varojen keräämiseen mm. ekoturismin sekä korumyynnin avulla. Leiri sijaitsee Mkurussa, Uwiron kylässä, savannilla Meru-vuoren kupeessa. Lisää infoa MTC:stä löytyy täältä.

Gary ja Kerttu Mkurussa

Maasait ovat yksi Tansanian noin 120 heimosta. Maasait ovat paimentolaiskansaa ja he asuvat pääosin Tansanian ja Kenian alueella. Maasaiden toimeentulo riippuu pääosin karjasta. Maasait omistavatkin runsaasti lehmiä ja vuohia ja perinteisesti he muuttavat muutaman kuukauden välein paikasta toiseen laidunmaiden perässä. Maasait elävät pääosin suurten luonnonpuistojen läheisyydessä, mutta nykyisin heitä näkee myös kaupungeissa. Monet ovat joutuneet tai halunneet lähteä etsimään toisenlaisia keinoja elättää kylissä asuvia perheenjäseniään. Heitä näkee esimerkiksi kauppaamassa koruja ja erilaisia luontaistuotteita ja perinteisiä rohtoja. Liikkuvasta elämäntyylistään johtuen suurin osa Maasaista ei käy minkäänlaista koulua. Tästä syystä monikaan ei puhu englantia eivätkä usein swahiliakaan. Uudessa paikassa Maasait rakentavat kylänsä uudestaan. 

Kaiken modernin kehityksen keskellä Maasait pitävät lujasti kiinni perinteistään. Maasaiden kulttuuriin kuuluu moniavioisuus, tai oikeastaan monivaimoisuus, sillä oikeus on vain miehillä. Tapaa perustellaan sillä, että useampia vaimoja tarvitaan karjasta huolehtimiseen ja kotitaloustöiden tekemiseen. Mitä enemmän miehellä on siis karjaa, sitä enemmän hän tarvitsee vaimoja. Mitä enemmän vaimoja ja karjaa, sitä korkeampi status miehellä Maasai-yhteisössä on. Perinteeseen kuuluu, että vaimosta maksetaan myötäjäisten myötä karjaa: kuulemamme mukaan yksi Maasai-vaimo maksaa kymmenen karjaeläintä, kun taas valkoisesta vaimosta joutuu pulittamaan tuplamäärän. 

Maasait pukeutuvat edelleen perinteisesti: sekä miehet että naiset käärivät värikkäitä kankaita mekkomaiseksi asuksi. Kenkinä on useimmiten mustat autonrenkaista tehdyt sandaalit. Usein heillä on myös hyvin taidokkaita koruja ja joskus puinen kävelykeppi, jolla paimennetaan eläimiä.

Filip

Ok, se opetusosuudesta ja nyt takaisin itse matkaan. Lähdimme matkaan Darista, josta lensimme Kilimanjaroon. Kilimanjarosta jatkoimme bussikyydillä yöksi Arushaan. Lennot ostimme paikalliselta halpalentoyhtiöltä FastJetiltä ja liput kustansivat noin 100 euroa henkilöltä. Liput olisi voinut saada hyvinkin paljon halvemmalla, jos olisimme älynneet hankkia ne hyvissä ajoin. Matkalla lentokentälle koimme pientä jännitysnipistystä mahanpohjassa, sillä vaikka lähdimme matkaan hyvissä ajoin, juutuimme ruuhkaan ja näytti hyvin vahvasti siltä, ettemme ehtisi lennolle. Matkailujumalat olivat kuitenkin taas puolellamme, sillä FastJetiltä tuli ruuhkassa istuessa tekstiviesti, että lento on myöhässä kolme ja puoli tuntia. Enpä ole ikinä aikaisemmin ollut niin onnellinen myöhästyneestä lennosta! Syytä myöhästymiselle ei ilmoitettu, mutta sillä hetkellä se ei kiinnostanutkaan. Myöhemmin luimme paikallisesta sanomalehdestä, että FastJetin koneilla on ollut moottoriongelmia, jonka vuoksi koneet ovat myöhästelleet. Ihan hyvä ettemme tienneet noista vioista tuolloin.

Vietimme yön Arushan kaupungissa ja aamulla matkasimme autolla Arushasta eteenpäin. Tansaniassa on hyvin yleistä käyttää virallisten taksien lisäksi autokuskien palveluksia. Nämä kuskit hankkivat ansiota ajeluttamalla asiakkaita paikasta toiseen. Koska kerran auton omistavat. Saimme suosituksen MTC:n vetäjältä, Camillalta, eräästä kuskista, ja tämä Benny heitti meidät aamupäivällä treffipaikallemme Oldonyo Sambuun, jossa tapasimme leirinvetäjän Camillan sekä tämän oikean käden, Filipin, joka on Maasai. Oldonyo Sambussa on joka lauantai suuret Maasai-markkinat, joihin kävimme tutustumassa. Kokemus oli ainutlaatuinen. Torilla oli myynnissä perinteistä Maasaiden käyttämää kamaa: karjaa, koruja, kenkiä, vaatekankaita ja miekkoja. Lisäksi torilla oli Maasai-ravintoloita: eli maissipuuroämpäreitä sekä grillipisteitä, joista sai grillattua vuohenlihaa. Lihaa ei maustettu millään tavoin ja se pilkottiin pieniksi suuhunmahtuviksi palasiksi. Liha syötiin luonnollisesti sormin. Itse en uskaltanut herkkuja maistaa, mutta Jenni testasi lihan ja totesi sen herkulliseksi. 

Jenni meinasi muuten saada kepistä eräältä kipakalta Maasai-rouvalta, kun rupesi kuvailemaan ympäristöä ja ihmisiä innokkaasti lupaa kysymättä. Maasait eivät oikein välitä kuvaamisesta, elleivät itse nettoa siitä. He uskovat, että kuvaaja ansaitsee kuvilla eivätkä he itse pääse tuotoista osalliseksi. Kuvausluvan saantia siis auttaa perinteinen riihikuiva. Oldonyo Sambussa käy paljon turisteja pällistelemässä Maasaiden elämää ja kaupankäyntiä ja paikalliset odottavat turistien tukevan heitä taloudellisesti valokuvausmaksun lisäksi toriostoksilla. Maasaiden torin vieressä oli Merujen tori, josta löytyi myös vihanneksia ja hedelmiä. Perinteisesti Maasaiden ravintoa ovat karjanliha, maito sekä veri. Veren käyttö on kuitenkin vähitellen jäämässä pois ja ravintoympyrä on laajentunut. Torilta matkasimme vielä jokusen aikaa Mkuruun, jossa tarkoituksenamme oli majoittua kaksi yötä. Meidän lisäksi leirillä yöpyi Camilla sekä kaksi italialaista miekkosta.

Majoitusmuoto oli teltta. Kaikille blogin lukijoille tiedoksi, että kirjoittaja on yöpynyt elämänsä aikana kaksi kertaa teltassa: lapsena kotimme takapihalla ja nuorena Provinssirokissa. Hieman siis epäilytti etukäteen. Telttamme oli kuitenkin teltaksi upea ja sisällä odotti ihan oikeat sängytkin. Jännän äärellä oltiin kuitenkin, kun aurinko laski. Leirillä ei ollut sähköä kuin muutamassa päärakennuksessa aurinkopaneelien tuottamana. Voin kertoa, että kun savannille laskeutuu pimeys, voidaan puhua pimeydestä. Happy camperit olivat myös unohtaneet ottaa mukaan perusvarustuksen eli otsalamput. Yöllä ei tehnyt mieli lähteä muutaman kymmenen metrin vessamatkalle, pelotti ihan oikeasti. Huomasimme myös unohtaneemme pari muutakin oleellista tavaraa kuten Jennin vaelluskengät ja aurinkorasvan. Tyhmät kaupunkilaiset! - ottakaamme opiksemme. Yö kului hieman levottomasti nukkuen ja aamulla pirahti kello viideltä, sillä olimme reippaina toivoneet pientä patikkaretkeä Meru-vuorelle auringonnousua katsomaan. Filip lähti oppaaksemme. 

Telttamme ulkopuolelta

Telttamme sisäpuolelta

Mkuru-jengi

Meru on aktiivinen tulivuori Kilimanjarosta länteen. Se on 4565 metriä korkea. Kiipesimme vuorta noin 700 metriä ylöspäin ja täytyy sanoa, että maisemat olivat upeita! Verbaaliset kykyni eivät kykene niitä kuvailemaan, eivätkä kuvatkaan anna maisemille oikeutta. Samoilimme pikkuisia polkuja viitisen tuntia Filipin kertoessa mielenkiintoisia tarinoita omasta kulttuuristaan ja elämästään Maasai-miehenä. Filip osaa muuten nykyään suomea! Moi moi, mitä kuuluu?

Mount Meru

Iltapäivällä kävimme tutustumassa leirimme lähistöllä sijaitseviin kahteen Maasaiden bomaan eli majaryhmittymään. Majat ovat hyvin pieniä, pyöreänmuotoisia ja rakennettu lehmänlannasta. Ja ei, majat eivät haise. Sisätila on jaettu kahteen osaan: oviaukosta aukenee oleskelu- ja keittiötila ja taaempana seinän takana on nukkumatila. Keittiö tarkoittaa nuotiota lattialla. Ikkuna-aukkoja majoissa ei ole. Lattia on maata. Hyvin pelkistettyjä asuinpaikkoja siis, mutta nopeita rakentaa, mikä sopii hyvin liikkuvaiselle ihmiselle. Majojen rakentaminen kuuluu naisten hommiin. Tällä vierailulla maksoimme boman päämiehelle pienen maksun, jota vastaan saimme kuvata ihmisiä ja majoja. Boma koostuu yleensä yhden perheen majoista, päämiehenä on mies ja majoissa asuvat vaimot ja lapset. Mies nukkuu vuorotellen eri majoissa. Juttelimme Maasai-naisten kanssa Filipin tulkatessa heidän arkiaskareistaan ja elämästään yleisesti. Arki kului askareita tehdessä. He kertoivat olevansa onnellisia. Tarvitaanko muuta? Lapset olivat ujon uteliaita meidät nähdessään. Kulttuurimuuri kuitenkin kaatui, kun Jenni näytti heille heistä ottamiaan kuvia, joita he ihastelivat kikatellen. Lopuksi kävimme vielä toisessa bomassa, jossa asui Filipin sisaruksia. Molemmissa bomissa meidät otettiin vastaan avosylin, ensimmäisessä jopa hieman ylpeinä, sillä olimme ensimmäiset valkoiset ihmiset, jotka olivat astuneet sisään majaan.

Boma

Keittiö

Makuuhuone

Leiriytyminen Mkurussa ja tutustuminen Maasaiden elämään luonnonmukaisessa ympäristössä ilman turistihömpötyksiä oli upea kokemus. Oli hienoa nähdä miten yhtä ihminen voi olla luonnon kanssa, arvostimme tätä suuresti, sillä huomasimme itse olevamme hyvin nöyränä ja pelokkaana luonnon keskellä. Hienoa nähdä myös miten onnellisia ihmiset voivat olla askeettisesti ja alkeellisesti eläen. Tällaisena mukavuudenhaluisena länsimaalaisena kaupunkilaismaterialistina tuollaiseen elämään tottuminen olisi luultavasti mahdotonta. Ainakin meille kahdelle. Vai olisiko, mitä mieltä olette?