keskiviikko 24. joulukuuta 2014

MERRY, MERRY X-MAS TO YOU ALL!!!

Koko matkaporukkamme toivoo teille jokaiselle oikein loistavaa joulunaikaa täältä aurinkoiselta Floridan West Palm Beachiltä! 


tiistai 23. joulukuuta 2014

Ciudad Perdida - vau, mikä elämys!

Nyt koimme kyllä kokemusten kokemuksen! Hikeä, kyyneleitä ja ylpeyttä! Buukkasimme itsemme viiden vuorokauden viidakkovaellukselle Kolumbian Kadonneeseen kaupunkiin, Lost Cityyn eli Ciudad Perdidaan (tunnetaan myös nimillä Teyuna ja Buritaca). Vaellus on pituudeltaan 46 kilometriä ja sen voi suorittaa 4-6 vuorokaudessa. Me päätimme tallustella matkan viidessä vuorokaudessa. Valitsimme matkanjärjestäjistä Expoturin sillä perusteella, että he mainostavat opastuksen hoituvan englanniksi. Ja hoituihan se - oppaamme, Antonion, saksalainen tyttöystävä oli vaelluksella mukana ja tulkkasi Antoniota. Vaellus maksoi 200€ ja hinta on vakio matkanjärjestäjästä tai pituudesta riippumatta.




Ciudad Perdida sijaitsee Kolumbian Sierra Nevadassa, Tayronan kansallispuistossa, keskellä villiä viidakkoa. Kaupunkiin, tai siis kaupungin raunioille, pääsee joko kinttupolkua pitkin tai hädän vaatiessa helikopterilla. Ciudad Perdidaa vartioivat sotilaat muun muassa kulkevat paikan päälle helikopterilla. Sotilaat vartioivat sekä raunioita, että niillä vierailevia turisteja. Vuonna 2003 kidnapattiin eräs vaeltava turistiryhmä, mutta tämän jälkeen on ollut rauhallista. On arvioitu, että kaupunki on perustettu noin 800 jKr, eli näin ollen se olisi 650 vuotta vanhempi kuin Perun Machu Picchu. Ciudad Perdida tuli muun maailman tietoisuuteen 70-luvulla. Kaupungin aarteet ryöstettiin ja myytiin mustassa pörssissä, joskin tätä nykyä iso osa kaupungin aarteista on saatu talteen Bogotán Kultamuseoon. Kaupungissa uskotaan asuneen reilusta parista tuhannesta vajaaseen kymmeneen tuhanteen henkeä ja se on ollut viidakon alkuperäiskansan, Tairona-kansan, poliittinen, hengellinen ja kaupallinen keskus. 

Sierra Nevadassa asustaa edelleen alkuperäiskansaa. Alueelta löytyy kolme heimoa: Kogit, Arhuacat ja Wivasit. Suurin osa heistä asustaa perinteidensä mukaisesti, eivätkä halua olla missään tekemisissä sivilisaation kanssa. Me saimme kunnian tutustua ja perehtyä Kogeihin ja heidän perinteisiinsä, sillä eräs leirimme sijaitsi heidän maillaan. Kogeja arvioidaan olevan reilut 20 000 henkeä. Oppaamme mukaan 70 prosenttia Kogeista asuu täysin eristyksissä sivilisaatiosta ja muista ihmisistä, ja 30 prosenttia on tekemisissä muiden kanssa - tästä 30 prosentista 20 prosenttia harjoittaa kauppaa paikallisten maanviljelijöiden kanssa ja sallii turisteja maillensa ja vain 10 prosenttia ammattikouluttautuu ja vierailee reviiriensä ulkopuolella. Kogien historia ja tavat ovat tutustumisen arvoiset! Googlesta löytyy tietoa. Tähän kirjoitettuna tekstistä tulisi niin laaja, ettette luultavasti jaksaisi sitä lueskella. 










Vaellus on siis kokonaispituudeltaan 46 kilometriä. Eli 23 kilometriä Ciudad Perdidaan ja toiset 23 kilometriä takaisin. Näin kirjoitettuna matka ei kuulosta järin pitkältä, mutta saanen vaelluksen tehneenä huomauttaa, että pituuskin on suhteellinen käsite. Eipä tunnu pituus samalta tasaisella maalla ja maastossa, jossa äkkijyrkät nousut ja liukkaat laskut vaihtelevat, ja tasaista on tuskin ollenkaan. Välillä polku koostui kivenlohkareista, joita kipusimme ylöspäin, välillä taas laskettelimme mutaista savimaata alaspäin. Välillä kahlasimme puroissa, välillä roikuimme riippusilloilla. Maisemat olivat tarunhohtoisia, aivan mielettömiä! Ei niitä voi meidän taitojemme tasoisilla sanoilla tai kuvilla kuvata. Vaikka vaellus tuntui ajoittain rankalta ja mielihalu heittää reppu selästä ja käpertyä polun varteen sikiöasentoon lepäilemään houkuttelivat, oli kokemus kaiken sen hien ja tuskan arvoinen! Tuskaa hieman vielä lisäsi Jennin nivusiin tarttunut punkki, jota poltettiin tupakalla irti ja itselleni noussut kuume, joka toi yhdeksi päiväksi extrahaastetta kapuamiselle.













Emmekä ole IKINÄ hikoilleet kuin tuolla reissulla. Voisipa melkein sanoa, ettemme ole aiemmin tienneet hikoilemisesta mitään. Lämpötila huiteli kolmessakympissä, mutta huikean korkea kosteusprosentti fyysisen rasituksen lisäksi nosti tunnelmat saunamaiselle tasolle. Vaatteet olivat litimärkiä, ei sateesta vaan omasta hiestä. Totta kai me kuuliaisesti ripustimme vaatteemme kuivumaan yöksi, mutta aamulla vedimme nuo kosteat rievut taas päällemme. Eihän tuolla kosteudessa nyt mikään kuivu. 


Yöt vietimme keskelle viidakkoa kyhätyissä leireissä. Leireissä yöpyi muitakin vaeltelijoita, parhaimmillaan muutama kymmentä henkilöä. Leireistä löytyi riippumatot nukkumista varten (paitsi yhtenä yönä pääsimme sänkyyn!), jääkylmät purosuihkut ja keittiö, jossa meille valmistettiin upeita aterioita. Ruoka maistui vaelluksen jälkeen niiiiiiin hyvältä. Ja sitä oli paljon! Voin myös herkkäunisena todistaa, että riippumatossakin voi nukkua makoisasti. Ei kuitenkaan niin makoisasti, että olisimme vaihtamassa sänkyämme riippumattoihin. Vaikka lisätilaahan tuo toisi. 

Päivät kuluivat saman kaavan mukaan: viideltä ylös, puoli kuudelta aamupala ja kuudelta lähtö. Joskin ajat ovat kolumbialaisia aikoja eli saattoivat heittää noin tunnilla. Parina päivänä laiskottelimme ja nukuimme kahdeksaan. Seuraavaan leiriin saavuimme kahden-kolmen maissa, jonka jälkeen aika oli vapaa. Ryhmämme koostui kuudesta vaeltajasta ja tulimme loistavasti toimeen keskenämme. Usein hengailimme myös erään toisen vaeltajaryhmän kanssa. Kävimme uimassa, pelasimme korttia, kerroimme tarinoita ja hengailimme vain. Iltakuuden maissa söimme illallisen ja sitten aatuutilullaa. Voin kertoa, että jokaikinen leiriltä sammui iltakahdeksaan mennessä. Viidakon ääniä täydensi vain leiristä kuuluva äänekäs tuhina. Eräänä aamuna kuului myös eräänlainen uhkaava tuhina, kun eräällä leirillä asustava Luna-possu yritti hyökätä Jennin ja erään vaeltajatoverimme pohkeeseen. Lopulta Jennistä ja Lunasta tuli kuitenkin ystävykset.










Meillä kävi hyvä tuuri ja saimme vaeltaa sateetta. Vain yhtenä yönä saimme todistaa kunnon ukkosmyrskyä, mutta aamuun mennessä aurinko jo pilkotteli. Tuuri kävi myös siinä, ettei aurinko porotellut aivan siniseltä taivaalta, sillä tuolla päin aurinko on välillä melko äkäinen. Moskiittomyrkkyä kului melkoinen määrä. Oppaamme mukaan alkuperäisväestö on langettanut valkoiselle miehelle metsäkirouksen: moskiitot. Nuo itikat eivät kuuleman mukaan pistele alkuperäisväestön ihoa ollenkaan.

Itse Ciudad Perdidaan pääsee, kun vielä loppurutistuksena kiipeää viimeiset 1200 porrasta. Vaellus oli todellakin kokemuksensa arvoinen. Eihän kaupungista ole jäljellä kuin rauniot, mutta kuvitelkaapa alla olevien kuvien rakennuksiin seinät ja katot, hohtavat kultakoristeet ja ihmiset hieromaan kauppaa ja toimittamaan muita arkisia askareitaan. Paikassa on mystiikkaa! Lähtisimme uudestaan ja suosittelemme kaikille! Paitsi heikkopolvisille. 


















perjantai 19. joulukuuta 2014

Ristiinrastiin Kolumbian pohjoisrannikolla: Cartagena, Santa Marta ja Taganga

Kolumbian pohjoisrannikko sijaitsee Karibianmerellä ja on hyvin suosittu matkailijoiden keskuudessa. Meidän matkareittimme kohteisiin rannikolla kuuluivat Cartagena des Indiasin ja Santa Martan kaupungit sekä Tagangan kalastajakylä. Näiden kolmen väliä on helppo matkustaa bussikyydillä - Cartagenan ja Santa Martan välin kuljimme MarSol -yhtiön pikkubussilla, jonka saa kätevästi tilattua useamman hostellin tai hotellin respasta. Bussi hakee matkustajat ja vie suoraan seuraavan majapaikan ovelle 15 euron hintaan. Tagangaan taas pääsee Santa Martasta ihan paikallisbussilla puolessa tunnissa ja vajaalla puolella eurolla.


Cartagena on upea kaupunki! Espanjalaiset perustivat Cartagenan satamakaupungin vuonna 1533. Se julistautui itsenäiseksi vuonna 1811. Tuntuuko muuten, että kirjoituksissamme ylistetään jokaisen vieraillun kaupungin kohdalla sen upeaa arkkitehtuuria, rikasta historiaa ja silmiähiveleviä näkyjä? Mutta kun emme ole vielä saaneet tarpeeksemme näistä upeista paikoista, joissa olemme saaneet käydä. Pakkohan näitä näkyjä on hehkuttaa! Ja myös Cartagena kuuluu tähän samaan kauniiden ja historiallisesti rikkaiden kastiin. Cartagenaan sijoittuu muuten myös kolumbialaisten ylpeyden, Nobel-kirjailija Gabriel Garzía Márguezin, kirjoittaman Rakkautta koleran aikaan -opuksen tapahtumat. 

Cartagenan sydän eli jyhkeiden muurien ympäröimä vanha kaupunki, el Centro, värikkäine rakennuksineen, jykevine kirkkoineen ja vilkkaine kujineen on Unescon perintökohde. El Centro on yksi maailman parhaiten säilyneistä siirtomaa-ajan rakennuskokonaisuuksista ja jaksoi viehättää meitä kauneudellaan ja ilmapiirillään päivästä toiseen. Sekä paikalliset että turistit kokoontuvat iltaisin aukioiden ruokakojuille syömään, juomaan ja viettämään aikaa. Tunnelma el Centrossa on kovin miellyttävä. 




















Kaupungin rannat olivat meille tosin hienoinen pettymys. Olemme käyneet niin upeilla rannoilla, että rima rantojen suhteen on hyvin korkealla. Cartagenan rannat sijaitsevat pääosin kaupungin uudella puolella, Bocagranden alueella, jota kutsutaan myös Uudeksi Miamiksi. Bocagranden alue koostuu pilvenpiirtäjistä, hotelleista, ravintoloista, kaupoista ja rantabulevardista. Jotenkin alue tuntuu kuitenkin hieman nukkavierulta, kuin halvalta Miami-kopiolta. Meno Bocagranden rannoilla on melkoista markkinameininkiä tyyliin "rahat turistilta veks". Rannalla pääsee köllöttelemään rantatuoleihin ja varjon alle - maksua vastaan tietenkin. Kauppoja voi tehdä suoraan löhötuolilta niin hieronnasta, ruoasta, juomasta kuin lukemattomasta tilpehöörävalikoimasta loputtomana jonona kulkevien ja yhteen ääneen huutavien  kaupustelijoiden kanssa. Bocagranden rannoille ei siis kannata mennä, jos halajaa rauhan ja yksinäisyyden tyyssijaan. Meri sen sijaan ei tuottanut tälläkään kertaa pettymystä. Aallokossa oli kiva leikkiä - aallot olivat itse asiassa parhaimmat tähän mennessä matkallamme koetuista tyrskyistä.




Useimmat Cartagenan ja Kolumbian pohjoisrannikon kävijöistä tekevät reissun Cartagenan edustalla sijaitseville saarille Isla Baruun tai Islas del Rosarioon tai vieläkin pidemmälle Tayronan kansallispuistoon. Me olimme tylsiä ja jätimme kaikki nämä vaihtoehdot käyttämättä, lähinnä ajan- ja rahanpuutteen vuoksi. Puolustelimme valintaamme vielä sillä, että paratiisirantoja olemme jo nähneet ja tulemme luultavasti vielä näkemään. 

Yövyimme Cartagenassa Getsemanin kaupunginosassa. Getsemani sijaitsee heti el Centron vieressä, muurien ulkopuolella. Hintaero muurien sisä- ja ulkopuolella sijaitsevien majapaikkojen välillä on melkoinen. Getsemanin majapaikat ovat reppureissaajien suosiossa ja sieltä löytyykin hurjasti hostelleita sekä laaja yöelämään suuntautunut tarjonta: baareja, yökerhoja, huumehia ja huoria. Me tietysti vilkkaina yökiitäjinä valitsimme majapaikkamme bilekatuna tunnetulta Media Lunalta. Majapaikkaa varatessamme emme tietenkään olleet koko Media Lunasta kuulleetkaan. Niin tylsiä kuitenkin nykyään olemme, ettemme käyneet kertaakaan katsastamassa yöelämän tarjontaa. Meistä on kai tullut vanhoja, väsyneitä ja erittäin tylsiä. Huokailimme vain iltaisin, että miten nuo jaksavat, tungimme korvatulpat korviin ja kömmimme onnellisina sänkyyn kymmenen maissa.


Santa Marta on yksi Kolumbian vanhimpia kaupunkeja, ja espanjalaiset valloittajat perustivat sinne aikoinaan ensimmäisen tukikohtansa Kolumbiassa. Santa Martan keskustassa on edelleen viehättävää pikkukylämäistä tunnelmaa. Ja niitä pittoreskejä rakennuksia ja kujia. Santa Marta toimi meille parin päivän levähdys- ja tankkauspaikkana ennen Lost City -vaellusta Ciudad Perdidaan. 





Teimme Santa Martasta retken pikkuruiseen Tagangan kalastakylään. Jo bussissa istuessamme meille mainostettiin erinäisiä Tagangasta lähteviä retkiä. Tarkoituksenamme oli hengailla Tagangan rannoilla, joten mikseipä samalla veneillyt erään myyjän mainostamalle upealle ja rauhalliselle Playa Granden biitsille, jonne pääsee vain jalan tai veneellä. Venekyyti ei paljon matkakassaa verottanut, mutta eipä se kovin paljon verottanut ajallisestikaan. Seilailtuamme kymmenisen minuuttia paljastui poukaman takaa pieni ja täyteen ahdettu rantakaistale. Olimme Playa Grandella, Isolla Rannalla. Noh, nautimme tuolla pikkurantsulla auringosta ja lämmöstä puoli päivää. Playa Grandella ei sentään ollut kaupustelijoita niin paljon kuin Bocagranden rannoilla. 

Tagangassa ei ole juuri muuta tekemistä kuin rantsuilua: päivisin löhöilyä ja rentoutumista ja auringon laskeuduttua rankkaa biletystä. Edes Tagangan kuuluisat rantabileet eivät kuitenkaan saaneet meidän bilejalkaa vipattamaan ja päädyimme siksi tutustumaan Tagangaan vain päiväretken verran.