tiistai 23. joulukuuta 2014

Ciudad Perdida - vau, mikä elämys!

Nyt koimme kyllä kokemusten kokemuksen! Hikeä, kyyneleitä ja ylpeyttä! Buukkasimme itsemme viiden vuorokauden viidakkovaellukselle Kolumbian Kadonneeseen kaupunkiin, Lost Cityyn eli Ciudad Perdidaan (tunnetaan myös nimillä Teyuna ja Buritaca). Vaellus on pituudeltaan 46 kilometriä ja sen voi suorittaa 4-6 vuorokaudessa. Me päätimme tallustella matkan viidessä vuorokaudessa. Valitsimme matkanjärjestäjistä Expoturin sillä perusteella, että he mainostavat opastuksen hoituvan englanniksi. Ja hoituihan se - oppaamme, Antonion, saksalainen tyttöystävä oli vaelluksella mukana ja tulkkasi Antoniota. Vaellus maksoi 200€ ja hinta on vakio matkanjärjestäjästä tai pituudesta riippumatta.




Ciudad Perdida sijaitsee Kolumbian Sierra Nevadassa, Tayronan kansallispuistossa, keskellä villiä viidakkoa. Kaupunkiin, tai siis kaupungin raunioille, pääsee joko kinttupolkua pitkin tai hädän vaatiessa helikopterilla. Ciudad Perdidaa vartioivat sotilaat muun muassa kulkevat paikan päälle helikopterilla. Sotilaat vartioivat sekä raunioita, että niillä vierailevia turisteja. Vuonna 2003 kidnapattiin eräs vaeltava turistiryhmä, mutta tämän jälkeen on ollut rauhallista. On arvioitu, että kaupunki on perustettu noin 800 jKr, eli näin ollen se olisi 650 vuotta vanhempi kuin Perun Machu Picchu. Ciudad Perdida tuli muun maailman tietoisuuteen 70-luvulla. Kaupungin aarteet ryöstettiin ja myytiin mustassa pörssissä, joskin tätä nykyä iso osa kaupungin aarteista on saatu talteen Bogotán Kultamuseoon. Kaupungissa uskotaan asuneen reilusta parista tuhannesta vajaaseen kymmeneen tuhanteen henkeä ja se on ollut viidakon alkuperäiskansan, Tairona-kansan, poliittinen, hengellinen ja kaupallinen keskus. 

Sierra Nevadassa asustaa edelleen alkuperäiskansaa. Alueelta löytyy kolme heimoa: Kogit, Arhuacat ja Wivasit. Suurin osa heistä asustaa perinteidensä mukaisesti, eivätkä halua olla missään tekemisissä sivilisaation kanssa. Me saimme kunnian tutustua ja perehtyä Kogeihin ja heidän perinteisiinsä, sillä eräs leirimme sijaitsi heidän maillaan. Kogeja arvioidaan olevan reilut 20 000 henkeä. Oppaamme mukaan 70 prosenttia Kogeista asuu täysin eristyksissä sivilisaatiosta ja muista ihmisistä, ja 30 prosenttia on tekemisissä muiden kanssa - tästä 30 prosentista 20 prosenttia harjoittaa kauppaa paikallisten maanviljelijöiden kanssa ja sallii turisteja maillensa ja vain 10 prosenttia ammattikouluttautuu ja vierailee reviiriensä ulkopuolella. Kogien historia ja tavat ovat tutustumisen arvoiset! Googlesta löytyy tietoa. Tähän kirjoitettuna tekstistä tulisi niin laaja, ettette luultavasti jaksaisi sitä lueskella. 










Vaellus on siis kokonaispituudeltaan 46 kilometriä. Eli 23 kilometriä Ciudad Perdidaan ja toiset 23 kilometriä takaisin. Näin kirjoitettuna matka ei kuulosta järin pitkältä, mutta saanen vaelluksen tehneenä huomauttaa, että pituuskin on suhteellinen käsite. Eipä tunnu pituus samalta tasaisella maalla ja maastossa, jossa äkkijyrkät nousut ja liukkaat laskut vaihtelevat, ja tasaista on tuskin ollenkaan. Välillä polku koostui kivenlohkareista, joita kipusimme ylöspäin, välillä taas laskettelimme mutaista savimaata alaspäin. Välillä kahlasimme puroissa, välillä roikuimme riippusilloilla. Maisemat olivat tarunhohtoisia, aivan mielettömiä! Ei niitä voi meidän taitojemme tasoisilla sanoilla tai kuvilla kuvata. Vaikka vaellus tuntui ajoittain rankalta ja mielihalu heittää reppu selästä ja käpertyä polun varteen sikiöasentoon lepäilemään houkuttelivat, oli kokemus kaiken sen hien ja tuskan arvoinen! Tuskaa hieman vielä lisäsi Jennin nivusiin tarttunut punkki, jota poltettiin tupakalla irti ja itselleni noussut kuume, joka toi yhdeksi päiväksi extrahaastetta kapuamiselle.













Emmekä ole IKINÄ hikoilleet kuin tuolla reissulla. Voisipa melkein sanoa, ettemme ole aiemmin tienneet hikoilemisesta mitään. Lämpötila huiteli kolmessakympissä, mutta huikean korkea kosteusprosentti fyysisen rasituksen lisäksi nosti tunnelmat saunamaiselle tasolle. Vaatteet olivat litimärkiä, ei sateesta vaan omasta hiestä. Totta kai me kuuliaisesti ripustimme vaatteemme kuivumaan yöksi, mutta aamulla vedimme nuo kosteat rievut taas päällemme. Eihän tuolla kosteudessa nyt mikään kuivu. 


Yöt vietimme keskelle viidakkoa kyhätyissä leireissä. Leireissä yöpyi muitakin vaeltelijoita, parhaimmillaan muutama kymmentä henkilöä. Leireistä löytyi riippumatot nukkumista varten (paitsi yhtenä yönä pääsimme sänkyyn!), jääkylmät purosuihkut ja keittiö, jossa meille valmistettiin upeita aterioita. Ruoka maistui vaelluksen jälkeen niiiiiiin hyvältä. Ja sitä oli paljon! Voin myös herkkäunisena todistaa, että riippumatossakin voi nukkua makoisasti. Ei kuitenkaan niin makoisasti, että olisimme vaihtamassa sänkyämme riippumattoihin. Vaikka lisätilaahan tuo toisi. 

Päivät kuluivat saman kaavan mukaan: viideltä ylös, puoli kuudelta aamupala ja kuudelta lähtö. Joskin ajat ovat kolumbialaisia aikoja eli saattoivat heittää noin tunnilla. Parina päivänä laiskottelimme ja nukuimme kahdeksaan. Seuraavaan leiriin saavuimme kahden-kolmen maissa, jonka jälkeen aika oli vapaa. Ryhmämme koostui kuudesta vaeltajasta ja tulimme loistavasti toimeen keskenämme. Usein hengailimme myös erään toisen vaeltajaryhmän kanssa. Kävimme uimassa, pelasimme korttia, kerroimme tarinoita ja hengailimme vain. Iltakuuden maissa söimme illallisen ja sitten aatuutilullaa. Voin kertoa, että jokaikinen leiriltä sammui iltakahdeksaan mennessä. Viidakon ääniä täydensi vain leiristä kuuluva äänekäs tuhina. Eräänä aamuna kuului myös eräänlainen uhkaava tuhina, kun eräällä leirillä asustava Luna-possu yritti hyökätä Jennin ja erään vaeltajatoverimme pohkeeseen. Lopulta Jennistä ja Lunasta tuli kuitenkin ystävykset.










Meillä kävi hyvä tuuri ja saimme vaeltaa sateetta. Vain yhtenä yönä saimme todistaa kunnon ukkosmyrskyä, mutta aamuun mennessä aurinko jo pilkotteli. Tuuri kävi myös siinä, ettei aurinko porotellut aivan siniseltä taivaalta, sillä tuolla päin aurinko on välillä melko äkäinen. Moskiittomyrkkyä kului melkoinen määrä. Oppaamme mukaan alkuperäisväestö on langettanut valkoiselle miehelle metsäkirouksen: moskiitot. Nuo itikat eivät kuuleman mukaan pistele alkuperäisväestön ihoa ollenkaan.

Itse Ciudad Perdidaan pääsee, kun vielä loppurutistuksena kiipeää viimeiset 1200 porrasta. Vaellus oli todellakin kokemuksensa arvoinen. Eihän kaupungista ole jäljellä kuin rauniot, mutta kuvitelkaapa alla olevien kuvien rakennuksiin seinät ja katot, hohtavat kultakoristeet ja ihmiset hieromaan kauppaa ja toimittamaan muita arkisia askareitaan. Paikassa on mystiikkaa! Lähtisimme uudestaan ja suosittelemme kaikille! Paitsi heikkopolvisille. 


















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti